Vietimme Manigangossa viela toisenkin paivan, jolloin kavimme kavelemassa ymparoivilla vuorilla. Kapusimme vain noin 200 metria pystysuoraan, kun emme jaksaneet enempaa. Katselimme maisemia ja valttelimme taloja, joiden pihassa haukkui vihaisia koiria. Valilla soimme evaita, mina kudoin pipoa ja Kristian kiipeili. Havitin tekemani punaisen, taydellisen pipon sittemmin.

Illalla soimme taas mahtavat ateriat, kanaa jossa oli pahkinoita ja runsaasti sichuanilaista pippuria ja chilia. Seuraavana aamuna lahdimme Degeen, pitkan pohdinna jalkeen. Vaihtoehtoja on aina niin monia, etta on vaikeaa paattaa minne pain suunnata. Dege osoittautui mukavaksi kaupungiksi. Se oli melko iso, noin 50 000 asukasta (jota ei kyllakaan huomannut katukuvasta, olisimme veikanneet 10 000), ja taas erilainen kuin aiemmat kaupungit. Degesta loytyi jopa kerrostaloja. Matka sinne oli kuitenkin viela kaupunkia mielenkiintoisempi. Bussiajelu kesti noin 3,5 tuntia, jonka aikana rikoimme korkeusennatyksen, 5050 m. Serpenttiinitie oli pelottava, pudotus oli koko ajan huima, satoja metreja. Onneksi kuski oli rauhallinen ja taitava. Huipulla ihmiset heittelivat varikkaita rukouspaperilappuja ilmaan ja huusivat jotain onnea tuomaan pitkaa laskeutumista varten. pysahdyimme valilla kastelemaan bussin jarruja, joista nousikin hoyry, kylmalla vedella. Chola-vuoren rinteilta laskeuduttuamme ajoimme syvan rotkon pohjassa, joen varrella. Molemmin puolin tieta kulki yli sadan metrin korkuiset pystysuorat kalliot.